sunnuntai 27. elokuuta 2017

Miten se kultainen sääntö menikään?

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille"

Kultainen sääntö on arjessa toteutettava periaate, jossa kehotetaan ihmistä tekemään  toisille samaa kuin mitä haluaisi itselleenkin tehtävän, tai olemaan tekemättä sellaista mitä ei haluaisi itselleenkään tehtävän. Muistelisin kultaisen säännön löytyvän kaikista uskonnoista, että ei voi olla siitäkään kyse, että ei olisi asiasta kuullutkaan ikinä. Varmaan myös elämänkatsomustiedossa moista käsitellään. No, anyway, asiaan.


Ihan toimiva sääntö, jota pitäisi itsekin varmaan noudattaa tunnollisemmin. Sääntö, joka ei tunnu nykypäivänä edes olevan monenkaan ihmisen mielessä. Ei sillä, että sääntöä tarvitsisi sitten noudattaa "silmä silmästä"- periaatteella ;)


Tämä ajatus tuli tänään uimahallissa, kun sivusta kuulin kahden äidin ja kahden lapsen keskustelun.

Tyttö ja poika, varmaan neljä- viisivuotiaita leikkivät vedessä ja räiskyttelivät äitien keskustellessa. Yhtäkkiä tyttö alkoi huutaa ja kiljua aivan järjettömästi (syytä en toki tähän keksinyt, ensin ajattelin että sattuuko ja pitäisi mennä jopa auttamaan, mutta äitikään ei reagoinut kuin nauramalla niin oletan kaiken olevan ok).
Poika totesi tytölle, että älä kilju kun mun korviin sattuu. Tytön äiti kommentoi tyttärelleen, että kyllä täällä saa huutaa, huuda vaan. Mahtuu tänne sinun äänesi, anna mennä!
He jäivät keskustelemaan, ehdin nähdä pojan äidin todella hämmentyneen ilmeen. En vaan kehdannut enää jäädä lillumaan ja kuuntelemaan loppua, olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mihin tulokseen he tulivat.

Onko tosiaan niin, että voi tehdä mitä ikinä tahtoo välittämättä muista?
Millainen aikuinen kasvaa lapsesta, jota kannustetaan toimimaan kuten itse tahtoo, täysin välittämättä muista ihmisistä?

Entistä tarkemmin omieni kanssa koitan huolehtia, että osaisivat ajatella muiden tunteita ja sitä, kuinka heidän toimensa vaikuttavat toisiin, vaikka ei se helppoa ole ollenkaan.



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Liikunnan riemua?

Olen tässä nyt jo tovin odotellut, että koska se kuuluisa liikunnan riemu löytyy. Voiko olla, että osa ihmisistä ei koe sitä koskaan?

Eilisen sali-uinti- yhdistelmän jälkeen tän päivän 5km:n kävely-hölkkälenkki oli lähinnä kidutusta. Lähes itkun kanssa pääsin alakertaan suihkuun, lihaskuntoa ei voi kehua :D

Mä oon koittanut käydä salilla, uimassa, kävely- ja hölkkälenkillä ja näiden erilaisilla yhdistelmillä. Koirien kanssa metsälenkillä mieli virkistyy ja usein tulee hiki, mutta ei sitä "ihanaa mä rakastan liikuntaa" -euforiaa. Kerran se oli jo lähellä, mutta ei sittenkään. Voi olla, että mun harjoittelu on liian vähäistä teholta ja määrältä saadakseni moista tilaa aikaiseksi. Paljonkohan on tarpeeksi?

Musta olisi ihana olla sellainen ihminen, joka hikisenä ja väsyneenä tuntee mahtavaa oloa tehdystä lenkistä. Tällä hetkellä lähinnä on nälkä ja ottaa päähän.

Me ollaan hurahdettu kyllä metsälenkkeihin! Miltei joka päivä (paitsi koirien treeni-iltoina) ollaan käyty tunnin, puolentoista lenkillä. Tykkään kyllä ja oma sekä koirien kunto toivottavasti nousee, mutta missä se euforia? Mä luin joskus lehdestä, että kun vaan jaksaa jatkaa niin se tulee sieltä. Jaa-a.

Katsotaan uutta päivitystä asiasta kuukauden päästä, josko olisi edes vähän positiivisempi postaus :D